w8RDj

Heikki Pursiaisen käsitesirkus

Taustalla on Janne Saarikiven uudenvuodenpuhe, jossa Saarikivi pohti nykyistä yhteiskunnallista kehitystä (etenkin julkisen keskustelun osalta), joka näyttää keskittyvän pitkälti talouteen. Mutta tarkemmin haluan kuitenkin keskittyä Liberan nykyiseen tutkimusjohtajaan, Heikki Pursiaiseen, joka nähtävästi ei pitänyt hirveästi kyseisestä kirjoituksesta.

Pursiaisen esittämä analyysi

Aloitamme siitä, mitä Pursiainen on siis vastannut Saarikivelle niin hänen (Heikki Pursiaisen) Facebook-sivustollaan kuin Liberan blogissa. Pyrin keskittymään sellaisiin huomioihin, joita en ole nähnyt ympärillä käydyssä julkisessa keskustelussa.

Aloitetaan ensin vähäsanaisella yleiskatsastuksella. Se osuus, josta Pursiainen ei näyttänyt pitävän Saarikiven puheessa ilmeisesti keskittyi lähinnä talouskasvuun ja vapaaseen kauppaan. Pursiainen esitti, että Saarikivi olisi tosiasiassa taantumuksellinen johtuen tämän ideologiasta, ja vielä räikeästi alkoi rinnastamaan kyseisiä ajatuksia perussuomalaiseen äänikuntaan.

Hauska juttu kuitenkin, että olen törmännyt jatkuvasti nimenomaan kyseisessä porukassa maahanmuuttokriittisyyteen, joka pohjautuu ”taloudelliseen kannattavuuteen” ja tietyllä tapaa samoihin ajatusleikkeihin, joita Pursiainen itsekin käyttää. Pursiainen tosin on kritisoinut ajatusta vedoten (mielestäni korrektisti) siihen, ettei tuo yhtälö ole niin yksinkertainen. Toisaalta, häiritseekö häntä lähtökohtaisesti tuollainen käsittelytapa? Hän vain mainitsee viimeisessä virkkeessä, että miksipä ei halukkaat saisi tähän maahan tulla.

Muuten keskustelu on sijoittunut enemmän siihen, että mitä talouskasvu ylipäätänsä on ja mitä tekemistä sillä on hyvinvoinnin kanssa. Saarikivi laittoi liikkeelle ajatuksen ”talouskasvun uskonnosta”, eli ikään kuin talouskasvuun suhtauduttaisiin ja sitä vaadittaisiin dogmaattisesti. Mielestäni tämä saattoi olla vähän väsynyttä retoriikkaa, mutta sitten Pursiainen muistutti siitä, miksi ja miten se voi olla mahdollisesti ajankohtainen teema. Mennään siis asiaan aloittaen sitaatilla Pursiaisen vastauksesta.

Saarikivi kertoo puheensa aluksi, että meille suomalaisille valehdellaan. Sanotaan, että menee huonosti, vaikka oikeasti menee hyvin. ”Suomen kansantalous on oikeasti iso”, Saarikivi kertoo. Meidän pitäisi jo ”hävetä hyvinvointiamme”. Talouskasvun vaatiminen on ”alhaista”, vaaditaan vain lisää meille ”ökyrikkaille”.

Tämä on aika tavanomaista löysää kasvukritiikkiä. Mutta sanon silti siitä pari sanaa. Talouskasvu, oikein ymmärrettynä on sitä, että ihmisten mahdollisuudet saavuttaa itselleen tärkeitä asioita lisääntyvät. Kasvu on sitä, että köyhistä tulee rikkaita. Kasvu on sitä, että tietämättömät saavat tietoa.

Näin Pursiainen luonnehtii siis Saarikiven sanomaa. Mielestäni Pursiainen ei välttämättä ymmärtänyt mitä Saarikivi ajoi takaa. Mutta ei keskitytä siihen. Otamme mielenkiinnon kohteeksi Pursiaisen ilmaisun ”Talouskasvu, oikein ymmärrettynä”. Kyseinen ilmaisu on mielenkiintoinen; mitä se tarkoittaa?

Olen lukenut nimittäin paljon talouskasvuun liittyvää kasvuanalyysiä, ja ainakin yksi asia, josta voin olla varma sen perusteella on, ettei mitään tuollaista ”oikeaoppista ymmärrystä” ole olemassakaan. Pursiainen, saman virkkeen sisällä, onnistuu jopa esittämään miksi: talouskasvu saa määritelmänsä sellaisten käsitteiden kautta, jotka eivät ole yksiselitteisiä. Tämä loogisesti sulkee pois mahdollisuuden, jonka mukaan talouskasvu olisi tulkittavana yksiselitteisenä asiana (joka olisi mielestäni tärkein edellytys millekään ”oikeaoppisen tulkinnan” mahdollisuudelle). Joten jos kyse ei ole yksiselitteisestä käsitteestä, niin mitä Pursiainen höpöttää oikein viitatessaan ”oikeaoppiseen tulkintaan”?

Tehdään pieni selvennys. Tarkkasilmäinen lukija saattoi huomata, että käytin käsitettä ”oikeappinen tulkinta”. Pursiainen taas puhui ymmärryksestä eikä tulkinnasta. Tässä tapauksessa kuitenkin ymmärrys edellyttää tulkintaa. Olisi mieletöntä liittää sana ”oikeaoppinen” ainoastaan toiseen näistä. Haluamme kuitenkin keskittyä siihen, että mihin tuo ymmärrys pohjautuu; tätä varten käytän tästä lähtien termiä ”oikeaoppinen tulkinta”. Se ei siis ole pelkkä karikatyyri.

Muun tekstin perusteella Pursiaisen oikeaoppinen tulkinta näyttää perustuvan sille, että talouskasvua syntyy pääasiassa siitä, kun ihmisten valinnanvapaus kasvaa, kuten alla olevasta sitaatista voidaan päätellä. Mutta siinä on eräs ongelma: tuollainen analyysi ei ota huomioon esimerkiksi ekologista tai yhteiskunnallista kehitystä. On mieletöntä olettaa, että valinnanvapauden lisääntyminen takaisi kestävän ekologisen kehityksen (esim. päästöt) tai yhteiskuntarauhan lisääntymisen. Taloustiede ei käsittele kumpaakaan aihetta järjestelmällisesti, joskin molemmat teemat ovat toisinaan esillä.

Yksi osa kasvua ovat lisääntyneet tavaroiden ja palveluiden kulutusmahdollisuudet. Mutta kasvua on myös lisääntynyt mahdollisuus nauttia vapaasta yhdessäolosta perheen kanssa, taide-elämyksistä, luonnosta tai sivistyksestä. Minulla on aivan toisenlaiset mahdollisuudet tähän kuin isoisovanhemmillani. Sitä on kasvu. Kasvua vastustava on joko sekaisin tai vihaa ihmisiä.

Tämä ei kuitenkaan yllätä. Taloustieteen malleissa usein käytetään ns. ”hyötyfunktioita”, jotka perustuvat ajatukseen, jonka mukaan ihminen tekee (omasta näkökulmastansa) rationaalisia valintoja. Modernimman teorian mukaan rationaalisuus on kuitenkin rajallista, jolloin puhutaan siitä, että ihminen tekee valintoja, joihin hän ”tyytyy”, sen sijaan, että hän tekisi valintoja, joita hän suosisi eniten, jos hänellä olisi loputtomasti aikaa tehdä päätöksiä ja käsillään kaikki maailman tieto. Korvaa sana ”suosii” sanalla ”tyytyy” (täten suosii vaihtoehtoa / tyytyy vaihtoehtoon a eikä b), mikään ei juuri muutu.

Huomatkaa kuinka helposti tästä voidaan tulkita, että ihmisten valinnanvapautta pitää vain lisätä ja siitä seuraa kaikille parempi huominen (vaikka edelleen ekologinen & yhteiskunnallinen kehitys jäävät huomioimatta), koska ihmiset tekevät lisää valintoja, joihin he tyytyvät, sen sijaan, että valtio tekee niitä heidän puolesta. Pursiainen myös mainitsi erikseen, että tieto lisääntyy. Mutta miten tämä ”tieto lisääntyy” pitäisi suhtauttaa yhtälöön? 

Taloustieteessä on myös ”kokeellista” empiriaa tätä varten: siellä tämä yhtälö ”todistetaan” tarkkailemalla ihmisten valintoja omppujen ja appelsiinien väliltä.* Siellä todistetaan teorian johdonmukaisuus: on yhdentekevää mitä valitset ja miksi valitset, preferenssiteorialla voidaan selittää lähes kaikki mahdollisuudet.** Vaikka tulkitsisimme, että valitset jotain epäitsekkäistä syistä, niin se ei ole mikään ongelma, koska tuo valinta voidaan edelleen kuvata siten, että suosit vain epäitsekkyyttä.

*Kyllä, se ei ole ihan niin yksinkertaista. Mutta vapaiden ihmisten valintoja siinä tarkkaillaan, se ei ole ihan kokeellista sanan yleisessä merkityksessä. Sallinette retoriikkani kuitenkin, sillä meille tärkeintä toistaiseksi on takana piilevä logiikka eikä empiirisen työn haasteet itsessään. Yleensä muutenkin kokeellinen empiria asian osalta keskittyy asioihin joissa saatu hyöty on rahaa itsessään, kuten esimerkiksi lottoaminen. Kun teemme valintoja arkielämässämme, niin usein niillä on muitakin seuraamuksia kuin niitä jotka ovat mitattavissa rahana; tästä syystä yksinkertaistukseni.

**On totta, että on olemassa poikkeuksia kuten riippuvuudet. Mutta teorian soveltamisen kannalta ei näistä ääritapauksista ole seurannut mitään tietääkseni.

Omput ja appelsiinit

Tarkkaillessa ihmisten valintoja omppujen ja appelsiinien väliltä ei voida kuitenkaan välttämättä sanoa paljoa mitään. Johdonmukaisuutta on paljon, mutta niin on jumalallakin jos sen tulkitsee oikeaoppisesti. Sama koskee taloustieteen hyötyfunktioita. Valintoja edustavien vaihtoehtojen (omput ja appelsiinit) välillä on olemassa muitakin yhteyksiä kuin jokin kuvitteellinen ”preferenssi”. Siispä valintaa ei voida tulkita yksiselitteisesti preferenssin kautta. Omppuja ja appelsiineja esimerkiksi yhdistää se, että niitä voidaan syödä ja elimistösi reagoi niihin jollain tapaa.

Mietitään tarkemmin. Jos valitsen appelsiinin enkä omenaa, niin preferenssiteorian mukaan se johtuu siitä, että suosin appelsiineja enkä omenoita. Se ei voi johtua esimerkiksi siitä, että fruktoosi ei välttämättä imeydy suolistossani kunnolla, jolloin omenan syönti voi olla huomattavasti kivuliaampaa kuin appelsiinin syönti. Se ei voi johtua siitä, että omena voisi esimerkiksi aiheuttaa allergiareaktion. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että pidän enemmän appelsiineista kuin omenoista.

Tätä ongelmaa ei voida ratkaista edes ajatusleikin sisällä. Jos keksisimme jonkin lisäfunktion joka assosioi omenat ja appelsiinit kipuun, niin silloin kipukin pitäisi assosioida lääkkeisiin ja sitä rataa. Saisimme aikaiseksi vain loputtoman kartan assosiaatioista. 

Hyötyfunktio on tämän vuoksi lähtökohtaisesti loogisesti haastava asia, pelkästään mikrotalouden tasolla. Mutta jos havainnoimme tarpeeksi monta ihmistä, jotka ovat täysin satunnaisesti valikoituja, niin tietenkin tällaiset mahdollisuudet voidaan mahdollisesti sulkea pois ja väittää, että vaikka relaatio on intuitiivinen niin siinä voi olla jotain perää. Mutta kun asia viedään mikrotaloudesta makrotalouteen, eli kansantalouden tasolle, niin tilanne muuttuu kokonaan. Kansantalouden tasolla emme enää keskity omppuihin ja appelsiineihin, vaan kaikkiin mahdollisiin valintoihin.

On mahdotonta enää sulkea pois edellä mainittuja mikrotasolla suhteellisen selkeitä ongelmia, jos ajatus viedään makrotasolle. Puhumme yksinkertaisesti täysin toisenlaisista dynamiikoista, joita ei enää voida yksilöidä tuolla tavalla.

Oikeutus näyttää pohjautuvan siihen, että tämä teoria voi olla suhteellisen johdonmukainen mikrotasolla, ja sen haasteena olisivat ainoastaan tyypilliset tilastotieteellisen analyysin haasteet (niitäkään ei tosin voi vähätellä, jos sitä kautta voi todistaa lähes minkä tahansa relaation merkittäväksi!). Mikrotason ajatusleikeissä ilmenevä johdonmukaisuus muutamasta hassusta oletuksesta ei kuitenkaan ole hirveän hyvä lähtökohta ajatukselle, jonka mukaan samaiset hassut oletukset ovat myös johdonmukaisia kuvastamaan makrotason dynamiikkaa.

En näe mitään muuta mahdollista tapaa perustella, että miten valinnanvapauden maksimointi määrittelisi merkittävästi talouskasvua. Ajatus menee suunnilleen siten, että kaikkia vaihtoehtoja tulisi pohtia niiden tuottamien kustannusten perusteella.* Mitä korkeammat kustannukset ovat jonkin asian kohdalla, sitä enemmän resursseja kyseinen vaihtoehto sitoo itseensä. Mitä enemmän resursseja sidotaan johonkin asiaan, niin sitä enemmän — ainakin ”oikein ymmärrettynä”  —  rajoitamme ihmisten valinnanvapautta verotuksen muodossa.

*Tämän lisäksi on myös rajahyöty. Käsittelen sitä kohta.

Kustannus-hyötyanalyysi

Tämänkö kaiken Pursiainen allekirjoittaa? On mahdotonta sanoa tarkalleen. Mutta hän näyttää pitävän ajatusleikeistä, jotka pohjautuvat kustannus-hyötyanalyysiin. Selvästi siis tällä teorialla on jotain meriittiä Pursiaisen analyysissä, mikäli julkistaloutta koskevien raporttien tulisi ihan ”lähtökohtaisesti perustua” (edellinen linkki alkaa näistä sanoista)  siihen mikäli hallitus haluaa väittää, että harjoitettu politiikka on todella kansalaisten hyvinvointia lisäävää.

Nyt kerron, mitä Pursiainen jättää kertomatta teille, arvon lukijat. Pursiainen kertoo blogauksessaan, että on tärkeää puhua kustannuksista, koska ne rajoittavat meidän valinnanvapautta. Itse allekirjoitan täysin sen, että kustannuksista on tärkeää puhua. En kuitenkaan sen vuoksi, että ne rajoittaisivat valinnanvapauttamme; tuo on Pursiaisen käsitesirkusta.

Mutta kustannus-hyötyanalyysi ei rajoitu kustannuksiin. Kustannus-hyötyanalyysi pyrkii luomaan suureen, joka kuvastaisi yhteiskunnallista hyötyä, jonka perusteella eri vaihtoehtoja voidaan vertailla keskenään. Tämän suureen perusteella voidaan siis teorian mukaan päätellä, että pitäisikö Helsingin yliopiston rahoitusta leikata jonkin verran vai pitäisikö sitä lisätä jonkin verran.

Palataan takaisin aiheeseen. ”Yhteiskunnallinen hyöty” on hauska konsepti. Se tiivistyy suureeseen, josta käytetään nimitystä ”hyvinvoinnin lisäys”. Sillä on pääosin kaksi mitattavaa komponenttia.

Ensimmäinen komponentti muodostuu eri vaihtoehtojen kustannusarvioiden välisestä vertailusta. Jos vaihtoehdon A hintalappu on 500€ ja vaihtoehdon B hintalappu on 600€, niin päätöksentekijän näkökulmasta vaihtoehto A tarjoaa 100 yksikön edestä enemmän hyvinvoinnin lisäystä kuin vaihtoehto B. Relaatio voitaisiin myös muotoilla siten, että vaihtoehto B tarjoaa 100 yksikön edestä enemmän hyvinvointitappiota (deadweight loss). Tähän myös liittyy esimerkiksi verotettu raha tai sellaiset ratkaisut jotka lisäävät tuloja valtiolle.

Tämä osuus on alisteinen kerroinvaikutuksen kysymyksenasettelulle ja sen vuoksi erittäin kyseenalainen. Mikäli hyväksyy, että kerroinvaikutus ei ole 0, niin tästä osuudesta syntyy erikoisia ongelmia jos kerroinvaikutusta ei kuitenkaan huomioi.

Toinen komponentti taas muodostuu ns. marginaalihyödystä. Se liittyy siihen, että rajallinen hyödyke menee kaupaksi niille jotka ”arvostavat sitä eniten”, eli ovat valmiita maksamaan eniten. Sen ongelma on käsittämättömän ironinen ja hieman teknisempi. Kyse on siitä, että kasvua voisi periaatteessa syntyä pelkästään ”arvostuksesta”. Siten, että kaikki tuotteet päätyvät niille jotka ovat valmiita maksamaan niistä eniten.

Näin ollen yksinkertaistusta varten väitänkin, että ainoa mielekäs tapa tulkita kustannus-hyötyanalyysiä on, että se on pääosin kustannusanalyysiä johon lisätään oletus siitä, että eri vaihtoehtojen kustannusarvioiden erotuksesta muodostuva summa kuvastaa hyvinvoinnin lisäystä. Minkä logiikan avulla? Lisää valinnanvapautta! Miksi valinnanvapaudesta seuraisi hyvinvoinnin lisäys? Koska ihmiset tekevät valintoja joihin he tyytyvät! Miksi ihmiset tekevät kyseisiä valintoja joihin he tyytyvät? Ketju katkeaa.

Edes IMF (Kansainvälinen valuuttarahastoei osaa selittää, että miten kerroinvaikutusta pitäisi arvioida (eli miten valtion kulutus realisoituu pelkän bruttokansantuotteen kehityksenä). Ja huomioikaa, että bruttokansantuote on mitattava suure. Sitten meillä on Pursiainen, joka on valmis viemään näitä konsepteja vielä pidemmälle — sellaiseen analyysiin joka kohdistuu laadullisiin kysymyksiin jotka ovat talouskasvulle tärkeitä (esim. kuinka tyytyväisiä ihmiset ovat palveluihin, saavatko he niitä tarpeidensa mukaan ja niin edelleen: kysymyksiä joita määrittelevät monella tapaa tunteet, ja joita on hankala kuvata numeroina). Eikä Pursiainen näytä suhtautuvan tähän millään varauksella, jos tämä assosioituu ”oikeaoppiseen ymmärrykseen”. Palaamme kohta tähän.

Tunteet ja numerot

Tunteita voidaan muuttaa numeroiksi. Tätä kutsutaan kvantifioinniksi; laadullisen aineiston (kuten kyselytutkimuksen) muuttaminen määrälliseksi aineistoksi (numeroiksi). Mutta taloustieteessä tätä tehdään harvoin — se on sosiologian toimialaa. Ja miten me painotamme kyselytutkimuksia?* Tiedämme jo etukäteen mitä tapahtuu, jos menemme kyselemään ihmisiltä, että miten he suhtautuvat lukukausimaksuihin: he eivät pidä ideasta. Uskonkin, että tästä syystä tämä hyvinvointitaloustieteen ideologinen osuus ei halua tällaista kvantifioitua dataa; sen sijaan vain oletetaan suvereenisti, että voimme rikkoa laadullisten ja määrällisten konseptien välisen muurin deduktion selittävällä voimalla, kuten Pursiainen nähtävästi tekee. Hän puhuu usein arvostuksesta, mutta tosiasiassa hän vain olettaa, että omppujen ja appelsiinien välinen relaatio kuvastaa täydellisesti arvostusta. Eikä tässä ole mitään pahaa… kunnes uskoo, että se selittää kaiken sen mitä voidaan käsitellä ”arvostuksena”.

*Mielestäni kyselytutkimuksien painoitus ei ole muutenkaan yhtä oleellinen kysymys kuin sellaisten tutkimuksien painoittaminen, joissa ei kysellä mitään tutkimuksen kohteilta ja tehdään näiden tutkimuksien perusteella talouspolitiikkaa koskevia päätöksiä. Kyseiset päätökset vaikuttavat vahvasti meidän elämäämme ja tällainen lähtökohta on jo lähes totalitaarinen.

Sosiologia ja taloustiede eivät ole siis täysin yhteensopimattomia. Mielestäni molemmat voivat tehdä valtavasti yhteistyötä ja usein käsittääkseni tekevätkin. Mutta hyvinvointitaloustieteen ja sosiologian välille voidaan epäillä ristiriidan muodostumista, jolloin se olisi vain kilpailua siitä, että painavatko mielipiteitä hahmottavat kyselytutkimukset vaiko aksiomaattinen deduktiivinen logiikka enemmän. Vastaus muuten on, että mielipiteitä hahmottavat kyselytutkimukset; niissä ihmiset saavat ilmaista itseään.

Pursiaisen hyötyfunktio on tämän vuoksi ongelmallinen. Ensin sinua tarkkaillaan valitsemassa omppujen ja appelsiinien väliltä. Sitten yhtäkkiä siitä päätellään kyselemättä sinulta mitään, että mitä oikeasti arvostat. Et voi valittaa ratkaisusta, koska se perustuu tekemiisi valintoihin. Pursiaisen mielestä siis kaikkien julkistaloutta koskevien raporttien lähtökohtana pitäisi olla näin totalitaarinen ajattelutapa.* Pursiainen ei välttämättä ole ainoa — pyytäisinkin mahdollisia lukijoita pohtimaan asiaa. Kuuntelisin myös mielelläni perusteluita, jos olette kaiken tämän jälkeen edelleen sitä mieltä, että kaikkien julkistalouden hankkeiden arvioinnin pitäisi perustua lähtökohtaisesti kustannus-hyötyanalyysiin.

*Julkaisussa ei esitetä kyseistä kehikkoa totalitaarisena. Kuitenkin tässä on esimerkiksi oiva sitaatti siitä mitä tarkoitan totalitarismilla;

Despite this potential appeal of CBA, public officials are unwilling to defend their decisions in terms of this methodology. Despite the dominance of CBA logic in policy-making discussions within the Beltway, no government official will stand before a public gathering and announce something like ”a tougher regulation could have saved more lives — in fact we have a risk assessment saying it would save sixteen more lives in the next five years — but our cost-benefit study showed that these lives were just not worth the costs that would have been imposed on industry by the regulation.”


Pursiaisen omin sanoin

On hauskaa, että tätä blogausta kirjoittaessa löysin myös Pursiaisen julkaisun aiheesta taloustieteellisen yhdistyksen aikakausikirjasta joka käsittelee näitä samoja teemoja. Se on hyvää luettavaa myöskin, eikä ainoastaan prejoratiivisessa mielessä vaan myös siinä, että miten hankala konsepti on kyseessä. Pursiainen selvästi kykenee suhtautumaan kustannus-hyötyanalyysiin myös kriittisesti sen tiettyjen ongelmien osalta, kuten esimerkiksi köyhien ja varakkaiden ihmisten painottaminen. Huomatkaa kuitenkin alla olevat sitaatit:

Myöskään ei voida esittää, että laskelmiin sisällytettyjen lisäksi on vielä joitakin hyötyjä, joiden kvantifiointi on periaatteessa mahdotonta.

Näin se menee. Ei välitetä tunteista, siis niistä neurokemiallisista prosesseista, jotka ohjaavat meidän elämäämme. Unohdetaan ne ja keskitytään Pursiaisen totuuteen. Ei ole mitään muuta.

Tällaisia hyötyjä ei kustannus-hyötyanalyysissa kerta kaikkiaan ole: jos joku asia on arvokas, se on arvokas jollekulle ja siksi sisällytettävissä laskelmiin.

Yrittääkö siis Pursiainen sanoa, ettei minkään muun kaltaista ”arvoa” ole olemassa, kuin sellaista, jota voidaan mitata kysynnän ja tarjonnan kautta? Jos, niin Pursiainen esittää kategorisen väitteen. Väitettä on silti sen epämääräisyyden vuoksi hankala kumota, sillä arvostus ei ole (kuten olen osoittanut) yksiselitteinen käsite jos se päätellään valinnoista. Esitän kuitenkin kaksi esimerkkiä, joissa ajatus ei ole täysin intuitiivinen.

Sanotaan huviksemme, että esimerkiksi teatterit Suomessa ovat vahvasti subventoituja, jotta niiden hinnat pysyisivät alhaalla. Teatterien esitykset myös saavat valtavasti yleisöä. Sitten yhtenä päivänä Pursiainen keksii, että tämä ei sovi, koska se luo hyvinvointitappiota — meidän pitää yksityistää teatterit täysin. Ja tadaa — hinnat nousevat moninkertaisiksi aikaisempaan nähtynä, sillä nyt niihin sisältyvät kustannukset. Sitten sen jälkeen teatteritoiminta marginalisoituukin, koska se ei mene kaupaksi sillä hinnalla, millä pitäisi esityksiä myydä tuottoa varten. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että kukaan ei todellisuudessa arvostanut teatteria? Onko maailmamme nyt jotenkin parempi paikka muutenkin kuin Pursiaisen päässä?

Toinen esimerkki; tykkään kävellä metsissä ja nauttia maisemia. Kohtuullisen matkan päässä on kuitenkin vain yksi metsä. Yhtenä päivänä metsän omistaja päättää asettaa metsälle hinnan eikä minulla ole jokamiehenoikeuksia siellä tallustaa. Sen sijaan sinne pääsee kävelemään, jos ostaa lipun. Mutta jos en enää tule ikinä metsässä kävelemään, niin tarkoittaako se sitä, etten todellisuudessa arvosta kyseistä metsikköä?

Olisi myös olemassa kolmas, hieman teknisempi mutta taloustieteilijöille läheisempi esimerkki. Taloustieteessä, erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana, on korostettu yhä enemmän ns. ”knightilaista epävarmuutta”, eli riskiä jota ei voida mitata. Tälläisen riskin vähentäminen tai lisääminen erinäisissä asianyhteyksissä (mm. riskirahoitus) voi omata selviä implikaatioita talouden kehityksen kannalta (ja täten, hyvinvoinninkin). Tässä kohti kustannus-hyötyanalyysi on jo täysin teoreettista (sellaisen epävarmuuden huomioiminen lukuna jota ei voida mitata).

Vaikka unohtaisimme kaikki loogiset ongelmat, joita preferenssirelaatio sisältää, niin silti näiden ongelmien jälkeen on olemassa selvästi sellaista arvostusta, jota ei voida kvantifioida kysynnän ja tarjonnan lakien kautta mielekkäällä tavalla. Mutta jos lukija vielä hetken malttaa, niin kohta on luvassa kyseenalaisempi esimerkki siitä, kun halutaan ymmärtää kaikki mahdollinen kysynnän ja tarjonnan kautta. Ensiksi haluan kuitenkin antaa mietteistäni koosteen.

Muutama erityisempi jälkimietteeni

Näyttää siltä, että Pursiainen kuvittelee preferenssirelaation olevan ikään kuin formaalinen (eli matemaattinen) relaatio. Tosiasiassa kuitenkin kyseinen relaatio on informaalinen (intuitiivinen), sillä sitä ei voida johdattaa yksiselitteisesti preferenssistä. Tämä saattaa olla yleisempi riesa ekonometrian alkeiskirjoissa, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni taloustieteilijä Suomessa ja ympäri maailmaa ylipäätänsä pitää kyseistä relaatiota formaalisena. Epäilen kuitenkin, että Suomessa tämä ei välttämättä ole niin yleinen ongelma kuin kenties Liberan blogisteilla. Siispä mielestäni ei kannata Pursiaisen perusteella alkaa yleistämään taloustieteilijöitä missään mielessä. Pyydän lukijaa olemaan tästä tarkkana.

Kun Pursiainen yrittää syöttää retoriikkaa, jonka mukaan pitäisi olla vähemmän tasa-arvopuhetta ja enemmän järkipuhetta, niin hän syyllistyy kahteen pahaan erheeseen. Ensinnäkin, hän esittää, että tämän  lähtökohta olisi ikään kuin yksiselitteisesti ”rationaalinen” ja toisaalta hän haluaa siis vähentää keskustelua, joka perustuu muunlaisiin lähtökohtiin sekä kategorisoi niitä epärationaalisiksi. Ensimmäinen seikka kielii dogmaattisuudesta ja toinen seikka kielii totalitaarisesta ajattelusta. Pursiaisen dikotomia ”minun lähtökohta on yksiselitteisesti rationaalinen, muiden ei”, puolestaan poistaa jo epäilykseni siitä, että kyse voisi olla jostain muustakin.

Taloustieteessä on onneksi paljon muutakin kuin Pursiaisen käsitesirkusta. Ehkä kustannus-hyötyanalyysiä voidaan soveltaa eräänlaisena arviona, kun arvioidaan eri vaihtoehtoja, mutta siihen tulisi suhtautua intuitiivisena konseptina eikä formaalisena ja täten sen tulisi olla suuntaa-antava arvio eikä kaiken lähtökohta. Jos kustannus-hyötyanalyysiin pohjautuvien politiikkasuosituksen lopputulos olisikin meille tuhoisa, niin kuka joutuu vastuuseen? Ei kukaan: se on vain keino ulkoistaa vastuu jonnekin topologiseen avaruuteen, jota hyvinvointitaloustieteen ajatusleikit edustavat (eli sinne matematiikkaan).

Jos kuitenkin sitä käytetään yhtenä osana, niin mielestäni ei ole mitään kunnon perustetta sille miksi ei saisi kyseistä analyysiä käyttää. Intuitiiviset konseptit ovat ihan hyvä asia ja hintamekanismi on mielekäs tapa tulkita arkipäiväistä taloudellista toimintaa eikä sitä mielestäni tarvitse upottaa älyttömiin ongelmiin ja sen perusteella todeta, että se on täysin arvotonta. Pursiainen jostain syystä kuitenkin tuntuu kuvittelevan, että se selittää kaiken sen mitä me voimme käsittää ”arvostuksena” ja tätä kautta ikään kuin selittää kaikki tunteisiin pohjautuvat kokemuksemme ”arvostuksena”. Hän ei ole suoraan sanonut näin, mutta olen mielestäni esittänyt tarpeeksi hyvin syyni tälle uskolle.

Tämä ei myöskään olisi uutta. Aikoinaan esimerkiksi kommunistit tekivät samaa. Heidän oli mahdotonta ymmärtää, että miksi ihmiset valitsevat materialismin tuomat ilot. He löysivät kiistattoman totuutensa kommunistisesta päämäärästänsä ja kokivat, että se on ainoa rationaalinen tapa ymmärtää maailmaa; muu oli väärää tietoisuutta, joka syntyi jostain ”kapitalismista” jolle ihmiset altistuivat, joka ei lähtenyt liikkeelle ihmisistä vaan sen sijaan vaikutti joihinkin ihmisiin. Materialismi oli vain hedonismia — tunnepohjaista hömpötystä vailla järkeä, ideologiaa. Heille ei riittänyt ainoastaan se, että he kävisivät keskustelua, jossa toisivat omia kantoja ja huoliaan esille; he sulkivat pois muiden huolet tuona vääränä tietoisuutena, kuten Pursiainen nähtävästi yrittää ”rationaalinen & epärationaalinen” dikotomiallansa.

Tämän lisäksi, Pursiainen ei ole suinkaan ainoa ihminen, joka uskoo vastaaviin teemoihin. Mutta en tiedä Suomessa oikein muita taloustieteilijöitä, jotka suhtautuvat avoimesti näihin asioihin niin fundamentaalisesti kuin Pursiainen. Kun huomaatte siis, että joku puhuu vastaavista teemoista, niin älkää missään nimessä olettako, että he ajattelisivat samalla tavalla kuin Pursiainen. Lisäksi huomioikaa, että kritiikkini kohdistuu pääosin Pursiaisen tapaan ajatella, ei niinkään esimerkiksi hänen työhönsä tutkijana tai muuta vastaavaa.

Henkilökohtainen mielipiteeni myös on, ettei näiden ongelmien vuoksi kustannus-hyötyanalyysiä ole mielekästä soveltaa julkiseen päätöksentekoon. Mutta se on enemmänkin vain usko, ei mikään loogisen faktan johtopäätös, jota voisi mieltää ”rationaalisuudeksi”. Mutta julkisen päätöksenteon perustaminen sille kuitenkin on ajatus, jota vieroksun erittäin vahvasti. En halua, että julkisen päätöksenteon pohjalla on konsepti, johon sisältyy turhan helposti kyseenalaista utilitaristista seuraamusetiikkaa jonka perusteella voidaan tehdä minun (ja muiden ihmisten) elämää koskevia päätöksiä kyselemättä meiltä mitään. Se ei todellakaan kuulu demokraattiseen perinteeseen, jossa käydään julkista keskustelua ilman, että oletetaan lähtökohtaisesti jokin tietty kehikko, jonka sisällä kaikkea tulisi käsitellä.

Ja selvennän myös sen verran, että mielestäni kustannus-hyötyanalyysi ei tuo yksinkertaisesti mitään uutta ulottuvuutta taloustieteelle jota ei voitaisi käsitellä mielekkäämmin kustannusanalyysissä, kasvuanalyysissä & kestävyyslaskennassa. Nämä ovat äärettömän hankalia ongelmia jo itsessään eikä niitä mielestäni kannata redusoida edustavaan toimijaan ja muutamaan hassuun oletukseen. Tämäkin tietenkin on ainoastaan henkilökohtainen mielipiteeni.

Henkilökohtainen viestini Pursiaiselle

Tahtoisin kiittää lukuvinkistäsi, jota tarjosit TTY:n (taloustieteellisen yhdistyksen) aikakausikirjan julkaisussasi: The Armchair Economist (joskin ylistit lukua 10, jossa tutkailtiin huumesotaa ajatusleikkinä). Kirja oli erittäin mielenkiintoinen. Mutta kun sanon mielenkiintoinen, niin en tarkoita sitä välttämättä hyvässä mielessä. Alla olisi yksi esimerkki mielenkiintoisesta sitaatista.

There are many moral philosophies to choose among, and I believe that economic reasoning is the most powerful tool we have for evaluating their meritsThe initial proving ground for any moral philosophy is the artificial world of the economic model—a world where everything is specified in the explicit detail that is never available in reality.

Jännittävintä tässä on, ettet noudata edes tuon kirjan ohjeistusta kun esität, että lukukausimaksut ovat rationaalinen vaihtoehto. Kirjan kirjoittaja (Steven Landsburg) pitää tuota näkökulmaa vain yhtenä tapana arvioida kyseistä vaihtoehtoa . Se ei missään kohti anna ymmärtää, että mikään vaihtoehto jonka valitsisit olisi itsessään rationaalinen. Siellä korostetaan, erityisesti alkupuolella (kuudes luku, s.52), että emme voi tehdä päätöksiä ilman moraalifilosofiaa. Kun esität, että se on ”vain rationaalinen ajatus”, niin olet jo unohtanut tuon kirjailijan pointin.

Toisaalta Landsburg on ihmetellyt miksi tajuttomien ihmisten raiskaaminen olisi välttämättä ongelma, kun kukaan ei välttämättä menetä mitään. Landsburgin mielestä siis kutakin moraalifilosofiaa tulisi arvostella ensisijaisesti sellaisessa kehikossa, jonka mukaan syntyy kysymys, että pitäisikö tajuttoman ihmisen raiskaaminen olla välttämättä laitonta.

Let’s suppose that you, or I, or someone we love, or someone we care about from afar, is raped while unconscious in a way that causes no direct physical harm — no injury, no pregnancy, no disease transmission. (Note: The Steubenville rape victim, according to all the accounts I’ve read, was not even aware that she’d been sexually assaulted until she learned about it from the Internet some days later.) Despite the lack of physical damage, we are shocked, appalled and horrified at the thought of being treated in this way, and suffer deep trauma as a result. Ought the law discourage such acts of rape? Should they be illegal?

I’m having trouble articulating any good reason why Question 3 is substantially different from Questions 1 and 2. As long as I’m safely unconsious and therefore shielded from the costs of an assault, why shouldn’t the rest of the world (or more specifically my attackers) be allowed to reap the benefits? And if the thought of those benefits makes me shudder, why should my shuddering be accorded any more public policy weight than Bob’s or Granola’s? We’re still talking about strictly psychic harm, right?


Sinuna harkitsisin vielä vähintään kerran, että mitä esität yksiselitteisen rationaalisena. Siinä voi tulla allekirjoittaneeksi vähän hassuja.

Lopuksi vielä…

Ensinnäkin, halukkaat löytävät minut täältä.

Tahdon siis kiittää Saarikiveä oivasta uudenvuodenpuheesta, joka on herättänyt oleellista keskustelua. Mielestäni Saarikivi esittää hyviä pointteja, ja tahtoisin itsekin kirjoittaa lisää huolistani liittyen siihen, että miksi liiallinen kustannuksiin keskittyminen voi kääntyä meitä vastaan. Tämän jätän toiselle kerralle lähitulevaisuuteen enkä tahdo sisällyttää siihen Pursiaisen polemisointia. Hänen dikotomiansa ei ansaitse olla osana mitään vakavaa keskustelua.

dixi